tiistai 17. tammikuuta 2012

Voipaperia

Kas! Löysin kirjahyllystä ennen joulua tekemäni ja kuvaamani leiskan, mutta blogiin asti en ollut sitä tuolloin saanut. Tässä siis viime vuotista tuotantoa - pääosassa voipaperi, jonka tekstejä ihmettelin jo marraskuussa.

nostalgiaa
Voipaperin värit eivät ole sellaisia, mitä yleensä käytän, joten minulla ei juurikaan ollut sopivia materiaaleja. Niinpä keräsin esille kaikki millään lailla soveltuvat tarvikkeet, ja lähes kaikki niistä sitten tulivat käyttöön...

Toisaalta koko leiska syntyi voipaperin herättämien nostalgisten fiilisten tallettamiseksi, joten enpä tähän paljon muuta olisi halunnutkaan laittaa!

9 kommenttia:

PaperiSydän kirjoitti...

Voi kun kivat värit, niin sävysävyyn kaikki! Ja ihana tarina <3

Niinu kirjoitti...

Mahtava leiska!
Nyt uskon että skräppäyksessä ei aina välttämättä tarvi kuvaa ollenkaan!
Niin ihanat värit:)

Marie kirjoitti...

Voi :) Jälleen kerran, hienosti tallennettu muisto! Lapsena niin erikoiset jutut voivat olla ihan parhaita...

Creomi kirjoitti...

Ihania lapsuuden muistoja :) Voipaperissa on niin herkulliset värit. Kaunis!

Saija kirjoitti...

Ai että, pienet voinapit oli tosiaan mahtava herkku. Ja se, kun ehkä kerran vuodessa haettiin grilliltä ranskalaiset perunat, ja niitä sai syödä pienellä muovihaarukalla.

Kiva, että eväspaperirullan loppu löysi arvoisensa paikan!

Anski kirjoitti...

Ihana nostalgiasivu. Musta nää värit on ihan mahtavat. Todellakin harvemmin näkee noita värejä skräppäyksissä, ehkä senkin takia jotenkin niin raikas ja tuore :)

minna kirjoitti...

Aivan loistavaa! Miun lapsuuden herkku oli isältä jääneet eväsleivät, ja lopulta äiti tunnusti, että teki aina yhden ylimääräisen käymään isän mukana työpaikalla, että oli iltapalaksi jotain varmasti maistuvaa :) konstit on monet!

sannika kirjoitti...

Kiitos kommenteista. Minna, aivan loistava voileipämuisto sinullakin! Kyllä eväsleivissä vaan on sitä jotain... :-)

ommu kirjoitti...

Oih! Miten ihana tapa säilöä se voipaperi, joka ei varmaan lapsillesi olisi enää kertonut mitään, mutta nytpä kertoo!

Ja miten raikas sivu!

Minulla ei ole voileipämuistoa, mutta äidin ystävällä (joka asui toisessa kaupungissa ja tuli välillä äidin luo juttelemaan koko yöksi) oli tapana viedä minut ja siskoni nakkarille, kun olimme jo yöpuvuissa. Siitä vain kääriydyttiin lämpimään vilttiin ja noustiin autoon. Mikään ei maistunut niin hyvältä kuin ne nakkarin nakit!